Muistolauseita

Puh. 08-3113 354

(Päivystys 24 h)

Hautaustilaisuudessa on tapana kunnioittaa vainajan muistoa laskemalla kukkalaitteet ja seppeleet arkun läheisyyteen siihen varattuna aikana.

Kukkalaitteen muistosanat kirjoitetaan korttiin tai nauhaan.

Kukkalaitteen voi laskea myös ilman korttia tai nauhaa hiljentymällä hetkeksi sen jälkeen kun kukkalaite on asetettu arkun läheisyyteen.

Kukkalaitteen tai seppeleen muistosanat jaetaan kahteen osaan:

1. omistusosaan eli esim. ”Liisaa muistaen Pekka ja Maija perheineen”
2. muistolauseosaan eli esim. ”Ihana on se tie, joka meidät rauhaan vie.”

KUKKALAITTEEN OMISTUSTEKSTEJÄ:

Lämmöllä muistaen ja kaivaten
Kiitos äiti (isä) suuresta rakkaudestasi
Kiitollisena äidille (isälle)
Kaivaten sinua äiti (isä)
Äitiä (isää) muistaen
Rakkaudella äidille (isälle)
Äidin (isän) muistolle
Suurella rakkaudella
Olet aina sydämessäni
Muistosi säilyy aina
Rakastettu – kaivattu
Kiitollisena muistaen
Syvästi kaivaten
Jälleennäkemisen toivossa
Lepää Herrasi huomassa
Lepää rauhassa
Jumalan rauhaa
Rauhaisaa lepoa
Hyvälle naapurille

MUISTOLAUSEITA:

Aikamme on lyhyt, syttyvä, sammuva kuin liekki
Ei häntä, jolta tähdet radan saa, voi ihmisajatukset taivuttaa. (Saima Harmaja)
Ei pelkoa taivaassa, vain rauha ja ikuisuus.
Enkelit soittavat kellojaan, sua oottaa luokseen jo luoja.
Ihana on se tie, joka meidät rauhaan vie.
Ja kerran tuskaa vailla hän herää uuteen elämään.
Lepoa ja rauhaa poisnukkuneelle.
Näe oi ihminen, ylitse rajan, aavista autuus vaeltajan
On lempeä levonmaa, unen kaarisilta sinne johdattaa.
On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa.
Takana elämän tuulet, eessä rauha – iäisyys.
Tämä varjojen maa, jää kauas taa, vihdoin väsynyt levon saa.

MUISTORUNOJA:

Olen siirtynyt vain rauhaan lempeään, silti teidän olen, lähellenne jään. Tallentakaa menneen parhaat muistot, muiden olla antakaa, kuin ennen voimissani, te minut muistakaa.
Kun noutaja niittää kypsää viljaa ja korjaa matkaajan uupuneen, kun sydän hiljainen sammuu hiljaa, onko aihetta muuhun kuin kiitokseen. Siksi kiitos ja siunaus matkalla myötä sinne, missä ei tuskaa, ei yötä.
Kuljen harhaan, ruusutarhaan sinut veisin, portin suljen silmin kyyneleisin. Tyyntä rauhaa toivon, armas, Sinun saavan, meille pauhaa tuulet meren ja aavan.
Ei mikään voi kuolla, ei kukat ei tuuli ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla tuuli soi. (Aila Meriluoto)
Kun astuit illalla unten purteen, se lipui hiljaa rantaan uuteen. Näin helppo nyt on hengittää siellä ja kevyt kulkea valon tiellä. Sanat ne soljuvat, soljuvat niin, kun tuska ja ahdistus pois pyyhittiin.
Vaikka tiemme erkani päällä maan, jäi minulle muistojen silta. Sillä sillalla kanssasi olla saan joka ainoa päivä ja ilta.
Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan, joka aamulla puhkee kukkaan ja ehtoolla leikataan. (Mika Waltari)
On ikävää, jota ei voi ilmaista, on kaipuuta, jota mitkään teot eivät voi täyttää, ja on rakkautta, joka ei vaadi muuta kuin sydämen hiljaisuutta.
Tuuli kuiskii, tuutii viljaa. Tie raskas elon päättyy hiljaa. Kukkakedolla taivaan nyt hän käy, ei huolta murhetta enää näy. Suru raskas tänne jääneen on kantaa, pois hennois luotaan ei rakkainta antaa. Vaan vielä toisemme kohtaamme kerran, kodissa taivaan, luona Herran.
Kukkui ennen mun käköni, kukkui illoin, kukkui aamuin, syvänyöllä sylkähytti – nyt ei kuulu kukkuvaksi.
Emme sanoa voi – emme tahdokaan, hän kuoli – ei – hän lähti vaan, valoisin hymyin viittoen hän vaelsi toiselle rannalle jättäen meidät aavistamaan kuinka kauniit ovat rannat sen toisen maan.
Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät. (Elina Vaara)
Sä vieno tenhoisa armas yö mun ainokaisellein sä ollos hellä. Luo unten herttaisin helmivyö ja häntä viihdä sen välkkehellä. Ja kanteleitas sä hälle soita, suo kuulla enkeltes lauleloita oi yöhyt oi, oi yöhyt oi.
On kuin vasta äsken olisi ollut kevät ja nuoruus, vilja kylvetty ja oraat versoneet. Sitten äkkiä; tähdet syttyneet iltataivaalle, linnut lähteneet ja kotipihassa äänetön ikävyys. Kesä – on siellä jossakin.
Sinun kuolemas kuolemanrannan niin ihanan lähelle tuo. On välillä sydäntemme vain virran kapea vuo.
Aurinko laskee, jo pitenee varjot, aika on eron ja jäähyväisten. Poissa on ystävä kallehin… (Kari Rydman)
Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat myötäsi menneet, vaan olemme onnellisia, että ne päivät ovat olleet.
Sain nähdä, kuinka järvi hohtaa purppuraa ja päivä hiljaa painuu jo taivaanrannan taa. Niin lähellä on alku ja matkan määränpää. Vain tuuli ylle vetten hiljaa soimaan jää.
Nuku rauhassa isä kulta, elon huolet loppui sulta. Luo äidin kaipasit joka ilta – suo sinne johtaa nyt kaarisilta. Tartu käteen äidin armaan, hän sua vastassa on varmaan.
Vedet virtaavat vuorilta. Ne eivät solise, niillä on itkun ääni, eikä kukaan voi niitä lohduttaa. Ne ovat syntyneet murheen sumusta, mutta niiden sisälle on Luoja kätkenyt hiljaisen soinnun: Älä pelkää. (Einari Vuorela)
Kun kerran viimeisen suljen nämä silmäni unista maan, yhä ylemmäs silloinko kuljen, yhä kauemmas nähdäkö saan. (Yrjö Jylhä)
Sun muistos kallis ainiaan jää kauniina mieliimme loistamaan, vaikk’ sydämes kultainen väsyi pois, emme hyvyyttäs, lämpöäs unhoittaa voi.
Et ole ikiunessa, et ole poissa, olet tuhat tuulta puistikoissa, olet valkea välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti, olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella.
Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajoille ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento. Olen kasteessa aamun pisara hento. En ole poissa vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun. Ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä.
Niin äkkiä päivä sammua voi, ei kohtalon kello edeltä soi. Sydän itkee kaipuuta, ikävää, enää muiston helmet kimmeltää.
Lähti lentoon enkeli taivaan, tuli luokse väsyneen, sairaan, kosketti hiljaa posken nukkaa, silitti hellästi hopeista tukkaa. Nosti siivilleen äitimme armaan, vei turvaan paikkaan varmaan isän viereen, tähtien taa. Luokse Jumalan kaikkivaltiaan.
Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä. (Eino Leino)
Hyvän ahkeran ihmisen muisto niin paljosta kertoa voi. Se kertoo kaikesta siitä, mi elämän aateloi. Siitä kertovat tuhannet tunnit työn ääressä vierineet, ja kevyet taikka raskaat jo vaienneet askeleet.
Ikiliekki ihmisen henki on, se on syttynyt säteistä auringon, ja päivän puoleen se halaa. Vaikk’ kuilussa kulkee ja helmassa yön, tuvat sille on tuttuja tähtien vyön, ja tähtiin se takaisin palaa.
Kädet paljon työtä tehneet minua lasna kantaneet, kädet väsyneet, kädet rakkaat, puolestani rukoilleet. Ne peitteellä hiljaisina, on suonin sinisin, ne viimeisen, viimeisen kerran ovat käyneet ristihin.
On lempeä levonmaa, unen kaarisilta sinne johdattaa.
Hän lähti. Ovenkahvaan ja kynnyspuulle jäi kaipaus kukkimaan. Se kuiskaa kysyvän suulle: Ei erhettä milloinkaan tee elämän antaja meille, vaikka tänään tuntuukin niin. Sydän kuitenkin Jumalan teille jää itkien kiitoksiin.
Missä taivas ja meri kohtaa, minne aalto ja tuuli käy, minne aurinko nouseva hohtaa, siellä kaikki kerran toisensa kohtaa.
Ummista silmäsi uupunut. Tunne, tuskasi lähti. Kun heräät unesta, kimmeltää silmiisi aamutähti.
Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan. (Aleksis Kivi)
On kuin päivä maillaan ois, kun isän silmät sammui pois. Ei höystä enää isän askeleet raivaamassa kotipellon multaa. Ei kuulu rakas ääni kotitanhuvilla, vaan osa hällä kalliimpi on kultaa. Sai tuskan jälkeen levon luona Jeesuksen jättäen meidät syvään kaipaukseen.
Kiitos päivistä noista, jotka liukuivat tietänsä aurinkoista niin kuin hattarat, joiden lämpö ja loiste, varmuus huoleton ei tule toiste, kun se jo mennyt on.
Keväisen taivaan tuulet minut mukaanne ottakaa ja hellästi kantakaa sinne, missä uupunut levätä saa. Olen kulkenut pitkän matkan ja minua väsyttää. Saan viimein levon ja rauhan ja unen ihanan.
Joka hetkessä vaara pieni on onni kadottaa. Joka säde elämän tielle valot, varjot heijastaa. Ken kätkeä voisi säteen sen loistaessa parhaiten, jotta saisi sen lampuksi käteen valoks’ polkujen pimeiden.
Tähtien tuikkeessa taivaalla taas äitini katseen mä nään. Se kulkijan tiellä on lohtuna se lämmittää hyytävän sään. (Reino Helismaa)
Saavu silkkihuntu kesätuuli. Saata matkamiestä siihen maahan, josta säveliä hän jo kuuli. Maahan, jossa ihminen on vapaa, jossa veli veljen edellänsä menneen tapaa.
Kotiin valkeaan uuteen viimeinen venhe vie. Lempeään hiljaisuuteen päättyy kulkijan tie.
Emme pyytäneet Luojalta päiviä lisää, vaan yhdessä kutsuimme Taivaan Isää. Ota hellästi syliisi, taivaaseen kanna. Hellyydellä peittele ja levätä anna.
Kesäaamussa tuoni jo hiljaa soutaa ja uupuneen lapsensa lepoon vie. On eessäs, äiti, nyt ikuista poutaa, niin tasaista kulkea taivaan tie.
Kahtaalle kulkee joka tie, jostain pois ja jotain liki vie.
Kaikk’ on niin tyyntä pois tuskien tuntu, lepoon lempeään kietoo unen pehmeä huntu.
Taivaan linnut, tuulet maan seuraksesi sinne saat. Kipua sä tunne et, hiljaisuutta kuuntelet.
Elonpäivä iltaan kallistuu, sato kypsä maahan painautuu, taipuu täysinäinen tähkäpää, työ ja muistot jälkeen jää.
Pitkä on päivien retki illan himmeyteen. Yksi on autuas hetki kivusta uupuneen; nukkua siintoon illan. (Saima Harmaja)
Sä, Herra, palkitse äidin vaivat! Sun taimes hoitoa hältä saivat. Sun suuren lempesi kirkkaudesta näen sätehen äitini katsehesta. Siks’ tuntuu päivä kuin maillaan ois tään silmän loiste kun sammui pois.
Kauniina nauhana vuosien päivät helmenä jokainen muistoksi jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, helmist´ ei yhdenkään kadota sallis.
Ei aukene tuttu ovi, ei saavu keinuun istujaa, joka kuunteli säveltä tuulen, pihapuunkin sirkuttajaa. Se istujan sija on tyhjä, kotipihakin vailla kulkijaa.
Silloin kun en itse jaksa ollenkaan, kun on kaikki voima poissa kokonaan, tule sinä Jeesus tällaisena jään, pienen lapsen lailla syliin lepäämään.
Kun loppuvat voimani kerran, uni ylleni valahtaa, se luona elämän Herran, iankaikkisen hengen saa. (Helvi Juvonen)
Kuin pääsky pitkin pintaa maan, kuin pääsky sineen korkeaan.
On elo kuin ulappa suuri, ja muistot on saaria sen, niin hiljaa mä sulle kuiskaan: Sua unhoita koskaan en!
Poissa on tuskat, ohi arki ja työ. Vain lempeät mainingit rantaan lyö. – Isän kotiin matkaaja palaa.
Kotiini kauas kaipuuni saa, tähtinen taivas tien viitoittaa. Rukoillen käännyn puoleesi sun; johdatathan Herra, Kotiini mun.
Jospa mä löytäisin niityn sen, missä kasvaisi sininen kukka, missä jälleen mun lintuni lentäisi, missä vihreä ois nurmen nukka.
Oi Suomi synnyinmaa, suo helmahas sun poikasi onnellisna nukahtaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon. (Heikki Klemetti)
Ei mustaa murhetta tummempaa, ei sydän tuskaa polttavampaa, kuin antaa luotaan rakkaat ne, joita etsivi aatos ainainen.
Sinä saavutit taivaan rannan, yllä tunturin huippujen oot, ikirauha, ylhäällä siellä, Sinun sielussas vallitkoon.
Kun muistelemme yhteisiä teitä, kuinka sä ahkeroit, rakastit meitä. Ei kaipuuta sanat, kukkaset peitä, on sydän, silmät täynnä kyyneleitä.
On poissa kerran katoavainen maja ja poissa ajan tummuus, ajan raja ja tomun tahrat, painot raskaat maan. (Mirjami Lähteenkorva)
Sinä odotit kevättä, kesää uutta, sen valoa, lämpöä, suloisuutta. Sait kauneimman, ihanan uuden maan. Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan.
Portilla elämän rajan on lempeät kasvot Vapahtajan. oi rakkauden Herra, Hänen vihreillä niityillä levätä anna.
Vain aika on se, joka parantaa haavat, niin kauan kyyneleet vuotaa saavat. Ne kuivuvat myöhemmin itsestään, tuska tyyntyy hiljaiseen ikävään.
Kun elämän kannel vaikenee, soi taivaan urkujen soitto, ja sydän kun sykkivä hljenee, uusi ruskottaa aamun koitto.
Silmät alasluotuna, ripsillä kyyneleet – suru ikimuistoinen etten mistään löydä lohdutuksen sanaa. (Lassi Nummi)
Kiitos sulle rakkaimpani, olit kallein päällä maan, annoit voiman, uskalluksen, jota arkeen tarvitaan. Olet mennyt. Olen yksin perääsi näin huutaen äänettömän huokauksen: Olet rakkain, tiedät sen.
Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan astui aurinkolaivaan suureen ja valkeaan.
Kun iäisyyden kutsu soi, ei ihmisvoima mitään voi. On lähdön hetki salainen, vain luoja yksin tietää sen.
Iltarusko tummui yöksi, luo portin saapui matkamies. anovan katseen luo vartijaan: Niin väsynyt on sydän mulla, lepoon saanko jo tulla. – Katso, hänelle portti hiljaa aukeaa.
Kun tie on vaivalloinen ja askel väsynyt ei silloin vastaan sano ei matkaa jatkaa ano, kun kuuluu: Laske sauvas ja lepää nyt.
Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa. Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa. (Hilja Aaltonen)
Kiitos elämän antajalle, kiitos kehtomme tuutijalle, kiitos askelten auttajalle, kiitos kielloista käydä harhaan, kiitos neuvoista polun parhaan.
Nyt jätän tutun pirtin, polun ja pihamaan. Pois riisun arkinutun, puvun uuden mä nyt saan. Mä olen kypsää viljaa, pois pyyhkikää kyyneleet. Kodin piiristä poistun hiljaa, luo Herran vie askeleet.
Järven rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii, kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde vesille verkoilleen.
Olen soutaja, soutaja muuan vain, tämän venheeni äidiltä lainaksi sain. Ei purjeita – eväät loppuneet on. Soudan vain ylitse virran.
Side viimeinen kotiimme lapsuuden katkesi hiljaa sammuen. Sinulle kiitokset kauneimmat tahdomme antaa. Sinut rinnalle isän (äidin) nukkumaan kantaa.
Kotiin valkeaan uuteen päättyvi matkaajan tie. Lempeään hiljaisuuteen viimeinen polku vie. Nyt vuosista yhteisistä sidon muistojen seppeleen, ja ajattomuudessa kerran me kohtaamme uudelleen.
Hän sinne eeltä lähti, mua siellä odottaa, on hellä johtotähti lähemmäs Jumalaa. (Otto Manninen)
Maat, metsät hiljenneinä ja meret tyyntyneinä kiittävät Jumalaa. On laannut voima tuulten. Vaikene puhe huulten, vain sydän puhua nyt saa.
Aamun koitosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa. Määränpäähän saapuessaan uneen rauhaisaan vaipua saa.
Rauha ihmeellinen maassa kirkkauden, ei myrskyjen pauhina soi.
Elo mainen kun iltaa raukes, oli tyyntä ja rauhaista niin. Joku portti vain hiljaa aukes, ja se iäksi suljettiin.
Hyvän ihmisen muisto, miten mieltä se lämmittää. Miten aina sen soinnusta sieluun sävel pieni soimaan jää.
Pysähtyi sydämes pursi rauhan vienoille vesille, armon auringon sylihin. (J. H. Erkko)
Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.
Kaiken tänne jätän rikkaan kauniin maan. Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.
Kun pitkän elämän elää saa, voi rauhassa nukahtaa. Kun kaikki on valmista, tehty työ, on edessä rauhaisa yö.
On hiljainen taivaan ranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta aina ymmärtää voi.
Hyvä Paimen rakastaa pientä, pientä karitsaa. Kantaa kunnes laskee sen, helmaan Isän taivaisen.
Soi temppelin kellot hiljaa. Elon Herra on niittänyt viljaa, surun tuonut on tullessaan.
Oli iloa täynnä ne päivät, jotka luonamme viivyit. Sun leikkisi kesken jäivät, pois taivaan pihoille siirryit.
Pois on tomu, öiset harsot. Nyt vasta taivas aukeaa, valoon sielu vaeltaa.
Ken tulkita vois kaiken tarkoituksen? Me jäämme vaiti, hiljaa nöyrtyen.
Ei kuolema ole arvoitus, joka kerran ratkeaa. Se on ihmisen ihana oikeus taipaleen tehtyä nukahtaa.
Mitä pelkoa kuolemasta? Sinä tulethan takaisin. Tulet suvien angervoina, kuun hohtona syksyöin. Kevätrantojen kulleroina ja talvien huurrevöin. Olet pisara kaikesta siitä, mikä on ja tänne jää.
Työ kyntäjäpolvien jatkuva on. Työ kylväjäin sekin on loputon. Vain vaihtuvat kyntäjät, kylväjät ja sadon häilyvän niittäjät.
Lepää rauhassa, tuulen kehdossa, tuoksussa kesäisen maan.
On kädessä kulku kohtalon. Tahtosi, Isä, tapahtukoon.
Herra, Sinun luonasi on väsyneen hyvä olla.
Väsynyt sielu rauhan sai valkeni ikuinen sunnuntai.
Ihmisessä vain kuolevainen katoaa Hyvyys, rakkaus ikuisesti jää.
Kaikella on aikansa, mutta ihminen ei tunne Jumalan asettamia aikoja.
Siellä saavat uupuneet levätä.
Muistot ja rakkaus jäljellä on ja kaipaus sammumaton.
Jumalan rauha on kaikkea ymmärrystä ylempi.
Tulet rannalle ja uskallat lähteä aavalle. Elo täällä alkusoitto vaan on suureen, untemattomaan. (Helmi Ranne)
Ihmisen elämä, ihmisen riento ja maine ohitse liukuu niin kuin laulava laine. (L. Onerva)
Jo valkenee kaukainen ranta! (Aleksis Kivi)
Meille kirkkain muisto myötä jäi kuin tähti päälle maan. (O. Manninen)
Ratkesi elon raja, aukeni rauhan maja, jäi jalon elämän muisto.
Siellä missä kuljit, jäljessäsi valoviitat loistaa yöstä.
Siellä on sulla nyt kirkasta aina, siellä ei siipiäs maan tomu paina.
Missä on surua, siellä on pyhäkkö.
Helppo on maata päivätyön tehneen, rauha on palkka, raatajan parhain. (Eino Leino)
Olit joukkomme tuki ja pylväs, jäi tyhjäksi paikkasi ylväs.
On hyvyys haave, mut ei haave vainen. Sä elit, olit ihanteesi lainen.
Kotilehto kaunis koivuineen vaihtui ikikotiin kirkkauteen.
On raskasta luopua rakkaimmastaan, vaikka tietää: hetkeksi ainoastaan.
Nyt on syksy, ja kultaiset linnut lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli; rannalla istuen tuijotan syksyn koruja, ja hyvästely humisee puissa. (Edit Södergran)
Käy enkeli vierelläs taivaan rantaa, on kulkusi kevyttä jalkasi kantaa. Et kipua tunne taivaan tiellä, on monet rakkaat vastassa siellä. Muistoissa elät keskellämme, säilyt aina sydämissämme.
Kaiken kauniin elämässä kun sydämeen tallentaa, niin voimaa voi jokaisena päivänä muistoista ammentaa.
Uuvuit unta nukkumaan vaivuit rauhaan syvään. Hämy on saapunut piilostaan yöhön tähdittyvään. Uuvuit hiljaa nukkumaan, vaivuit rauhaan syvään.